Olin nykytanssitunnilla ja nautin siitä.
Se oli uutta se. Ihmisenä sitä yleensä ajautuu tekemään siitä, missä on luontaisesti hyvä. Samalla kartamme ja koemme ärsyttäviksi ne asiat, joissa emme ole hyviä. Itse olen aina halunnut mennä korkealle, kovaa ja ympäri. Tällä lihastyypillä olisikin kannattanut valita lajikseen pikajuoksu tai trampoliinivoimistelu, mutta menin sitten lapsena valitsemaan baletin. Grand allegro, almost close enough.
Nykytanssi taas on edustanut kaikkea sitä, missä en ole hyvä. Törröttävät lapaluuni ovat vain kolisseet lattiaa vasten, kun olen yrittänyt sen päällä pehmeästi pyöriä. Painovoima ei ole ollut ystävä, vaan vihollinen, joka tulee mieluummin peitota lennokkaalla grand jete’llä. Nykytanssitunnilla olen kaivannut selkeyttä, raameja, traditiota, sääntöjä. Nopeaa tempoa ja aksentteja.
Tanssittua on tullut valmistumisen jälkeen huomattavasti vähemmän. Olen juossut, vesijuossut, jumpannut, joogannut, jopa hiihtänyt ja valmistunut pilatesohjaajaksi. Olen oppinut valtavasti ihmiskehosta ja sen toiminnasta. Olen kuntouttanut oman polvivammani eivätkä lapaluunikaan enää törrötä aivan yhtä pahasti. Myös mieli on avartunut. Nykyään arvostan monipuolisuutta, erilaisia tapoja liikuttaa kehoa. Lajeissa ja metodeissa on eroja vaan myös yhtäläisyyksiä, ja monella eri tavalla voidaan päästä hyvään lopputulokseen.
Joku aika sitten vein avartuneen mieleni (tarkennettakoon tähän väliin, että ainut addiktioni on edelleen kofeiini) nykytanssitunnille. Mitä sitten koin?
Vaikka kyse oli tanssitunnista, liikkeitä oli vaikea ajatella vain liikkeinä – tuossapa oli tiukka lapatukiliike, tämä liike taas on kuin pilateksen roll over, mitäköhän tämä muljautus tekee lonkkanivelelleni ja hups, tuossa tarvitaan muuten parempaa selkä- ja vatsalihasten yhteistyötä. Kiitos lisääntyneen tiedon ja laajentuneiden näkökulmien sisäisen puheeni määrä oli noussut aivan uudelle tasolle. Ei tullut ainakaan tylsää hetkeä – olenkin aina kaivannut paljon virikkeitä.
Olin myös yllättynyt ja ylpeä siitä, mihin kaikkeen kehoni nykyään pystyy! Vaikka 25-vuotiaana hiukan kiristää ja kolottaa enemmän kuin 18-vuotiaana, luulen silti olevani oikeastaan paremmassa kunnossa. Tiedostan kyllä omat rajoitteeni, joita ehkä kannattaisi kuvailla enneminkin haasteina: olkapäiden tiukkuuden, kiristävät pohkeet… Kehitystä oli kuitenkin aistittavissa. Monet liikkeet, joissa keho on ennen laittanut vastaan, jotka eivät ole onnistuneet ja ovat siksi olleet ärsyttäviä, onnistuivatkin nyt. Mikä mahtava tunne se oli! Nykytanssi oli muutenkin armollisempaa itselleni tähän hetkeen. Balettitunnit ovat tällä hetkellä vielä henkisesti vähän vaikeita. Toisaalta tiedän paremmin kuin ennen, MITEN liikkeet siinä maailmassa tulisi tehdä. Lajitreenin puutteesta kärsivä kehoni ei vain suostu tottelemaan aivojani aivan niin, kuin haluaisin. Nykytanssin puolella olivat taas esimerkiksi entiset inhokkini, lattialla tehtävät liikkeet saaneet aivan uutta sulavuutta ja helppoutta.
Ehkä olisin osannut ennenkin, jos joku (ja myös MINÄ, vaikka puolustuksekseni sanon, että ongelmanratkaisusta vastaava etuotsalohko kehittyy valmiiksi vasta 25-vuotiaana) olisi jo aiemmin pysähtynyt pohtimaan nykytanssi-inhoni syys-seuraussuhteita ja antanut hyvät, kohdennetut jumppaliikkeet kotiläksyksi?
